Minä en ole sinulle muuta kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa...(Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi)
torstaina, elokuuta 31, 2006
40 - Kyllä sinun pitäisi tietää
- Mmmm - tuota - mikä hätänä? kysyin joskus Rakastajattarelta. Hän kun saattoi olla kummallisen hiljainen, sillä uhkaavan syyttävällä marttyyritavalla, jolla naiset kertovat miehelle, että tämä on nyt joko tehnyt jotakin kerrassaan sopimatonta tai jättänyt tekemättä jotakin kertakaikkisen välttämätöntä, kertomatta kuitenkaan sanallakaan mitä se on.
Hiljaisuus. Tietenkin.
- Ei, kun ihan totta. Kerro nyt. Minä todella joskus olin kyllin uhkarohkea jatkaakseni uhkaavasti synkkenevistä pilvistä huolimatta.
- Ei mikään, saattoi napakka vastaus olla, ja kertoa siis että jotakin oli todella pahasti vinossa. Nyt olikin sitten jo myöhäistä katua että olin kysynyt, ja piti nopeasti päättää yrittääkö antaa asian vain olla, vai sittenkin koittaa vielä pelastaa nahkansa. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos vaikka voisi vielä korjata sen mitä oli tehnyt. Tai siis jättänyt tekemättä. Mitä se sitten olikin.
- Kulta!
- Kyllä sinun pitäsi tietää! putosi se tavallinen vastaus. Lopullinen tuomio. Syyttävällä, loukkaantuneella äänellä, joka kertoi että olin piittaamaton ja epäempaattinen henkilö. Täysin kyvytön ottamaan huomioon toista ihmistä ja hänen tarpeitaan. Niinkuin itse asiassa kaikki miehet. Ei miehiin voi luottaa ja ne on ihan kamalia. - Kaikki tuo, ja vähintään tuo, neljällä painokkaalla sanalla.
Minulle analyyttiselle ihmiselle nämä keskustelut olivat aina yhtä tuskallisia: eikö Rakastajatar todellakaan tiennyt - tajunnut, empaattisesti kokenut - että en minä voinut tietää, mitä hänen päässään liikkui, ellei hän suostunut sitä minulle kertomaan. En minä voinut tuntea hänen jokaista tarvettaan, ja arvata mikä niistä milloinkin oli kenties tyydyttämättä, niin että olisin ikäänkuin huomaamatta osannut sen tyydyttää.
Ei kai ihminen ihan oikeasti voi kuvitella, että toinen joka hetki tietää ja aavistaa hänen tarpeensa? Vai luuletteko te naiset ihan oikeasti niin?
Ei, kyllä minä pidätän oikeuden - tai oikeastaan vaadin velvollisuuden - puhua tunteista ja tarpeista. Eikö ole paljon järkevämpää ja rakastavampaa pitää toinen ajan tasalla? Me kumpikin kuitenkin elämme omassa mielikuvitusmaailmassamme. Ei se toinen joka hetki ole välttämättä ollenkaan samassa mielikuvitusmaailmassa. Joitakin vihjeitä nyt kertakaikkiaan pitää antaa. Ja mieluiten rehellisesti kertoa.
Give me a break! Ajattele nyt vähän! Edes. ¶ 20:50
Hiljaisuus. Tietenkin.
- Ei, kun ihan totta. Kerro nyt. Minä todella joskus olin kyllin uhkarohkea jatkaakseni uhkaavasti synkkenevistä pilvistä huolimatta.
- Ei mikään, saattoi napakka vastaus olla, ja kertoa siis että jotakin oli todella pahasti vinossa. Nyt olikin sitten jo myöhäistä katua että olin kysynyt, ja piti nopeasti päättää yrittääkö antaa asian vain olla, vai sittenkin koittaa vielä pelastaa nahkansa. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos vaikka voisi vielä korjata sen mitä oli tehnyt. Tai siis jättänyt tekemättä. Mitä se sitten olikin.
- Kulta!
- Kyllä sinun pitäsi tietää! putosi se tavallinen vastaus. Lopullinen tuomio. Syyttävällä, loukkaantuneella äänellä, joka kertoi että olin piittaamaton ja epäempaattinen henkilö. Täysin kyvytön ottamaan huomioon toista ihmistä ja hänen tarpeitaan. Niinkuin itse asiassa kaikki miehet. Ei miehiin voi luottaa ja ne on ihan kamalia. - Kaikki tuo, ja vähintään tuo, neljällä painokkaalla sanalla.
Minulle analyyttiselle ihmiselle nämä keskustelut olivat aina yhtä tuskallisia: eikö Rakastajatar todellakaan tiennyt - tajunnut, empaattisesti kokenut - että en minä voinut tietää, mitä hänen päässään liikkui, ellei hän suostunut sitä minulle kertomaan. En minä voinut tuntea hänen jokaista tarvettaan, ja arvata mikä niistä milloinkin oli kenties tyydyttämättä, niin että olisin ikäänkuin huomaamatta osannut sen tyydyttää.
Ei kai ihminen ihan oikeasti voi kuvitella, että toinen joka hetki tietää ja aavistaa hänen tarpeensa? Vai luuletteko te naiset ihan oikeasti niin?
Ei, kyllä minä pidätän oikeuden - tai oikeastaan vaadin velvollisuuden - puhua tunteista ja tarpeista. Eikö ole paljon järkevämpää ja rakastavampaa pitää toinen ajan tasalla? Me kumpikin kuitenkin elämme omassa mielikuvitusmaailmassamme. Ei se toinen joka hetki ole välttämättä ollenkaan samassa mielikuvitusmaailmassa. Joitakin vihjeitä nyt kertakaikkiaan pitää antaa. Ja mieluiten rehellisesti kertoa.
Give me a break! Ajattele nyt vähän! Edes. ¶ 20:50
FeedBurner SmartFeed
