Vastentahtoinen vanhapoika
Minä en ole sinulle muuta kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa...
(Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi)
torstaina, elokuuta 31, 2006
  40 - Kyllä sinun pitäisi tietää
- Mmmm - tuota - mikä hätänä? kysyin joskus Rakastajattarelta. Hän kun saattoi olla kummallisen hiljainen, sillä uhkaavan syyttävällä marttyyritavalla, jolla naiset kertovat miehelle, että tämä on nyt joko tehnyt jotakin kerrassaan sopimatonta tai jättänyt tekemättä jotakin kertakaikkisen välttämätöntä, kertomatta kuitenkaan sanallakaan mitä se on.

Hiljaisuus. Tietenkin.

- Ei, kun ihan totta. Kerro nyt. Minä todella joskus olin kyllin uhkarohkea jatkaakseni uhkaavasti synkkenevistä pilvistä huolimatta.

- Ei mikään, saattoi napakka vastaus olla, ja kertoa siis että jotakin oli todella pahasti vinossa. Nyt olikin sitten jo myöhäistä katua että olin kysynyt, ja piti nopeasti päättää yrittääkö antaa asian vain olla, vai sittenkin koittaa vielä pelastaa nahkansa. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos vaikka voisi vielä korjata sen mitä oli tehnyt. Tai siis jättänyt tekemättä. Mitä se sitten olikin.

- Kulta!

- Kyllä sinun pitäsi tietää! putosi se tavallinen vastaus. Lopullinen tuomio. Syyttävällä, loukkaantuneella äänellä, joka kertoi että olin piittaamaton ja epäempaattinen henkilö. Täysin kyvytön ottamaan huomioon toista ihmistä ja hänen tarpeitaan. Niinkuin itse asiassa kaikki miehet. Ei miehiin voi luottaa ja ne on ihan kamalia. - Kaikki tuo, ja vähintään tuo, neljällä painokkaalla sanalla.


Minulle analyyttiselle ihmiselle nämä keskustelut olivat aina yhtä tuskallisia: eikö Rakastajatar todellakaan tiennyt - tajunnut, empaattisesti kokenut - että en minä voinut tietää, mitä hänen päässään liikkui, ellei hän suostunut sitä minulle kertomaan. En minä voinut tuntea hänen jokaista tarvettaan, ja arvata mikä niistä milloinkin oli kenties tyydyttämättä, niin että olisin ikäänkuin huomaamatta osannut sen tyydyttää.

Ei kai ihminen ihan oikeasti voi kuvitella, että toinen joka hetki tietää ja aavistaa hänen tarpeensa? Vai luuletteko te naiset ihan oikeasti niin?

Ei, kyllä minä pidätän oikeuden - tai oikeastaan vaadin velvollisuuden - puhua tunteista ja tarpeista. Eikö ole paljon järkevämpää ja rakastavampaa pitää toinen ajan tasalla? Me kumpikin kuitenkin elämme omassa mielikuvitusmaailmassamme. Ei se toinen joka hetki ole välttämättä ollenkaan samassa mielikuvitusmaailmassa. Joitakin vihjeitä nyt kertakaikkiaan pitää antaa. Ja mieluiten rehellisesti kertoa.

Give me a break! Ajattele nyt vähän! Edes.
 
keskiviikkona, elokuuta 30, 2006
  39 - Tunniksi irti kivusta
Palataanpa siihen aikaan, kun kävi ilmi että Rakastajatar peruuttaa suhteesta pois, ja Vaimon jättämä kipu lopultakin pääsi valloilleen. Siihen aikaan kun koko ajan oli vain se suuri kipu (ks. 19 - Ulvova talo).

Illat ja viikonloput yksin talossani olivat yksinkertaisesti aivan kaameita. Ainoa arkipäivien lohtu oli työ, jossa sentään pystyin kohdistamaan ajatuksia edes johonkin. Siis johonkin muuhun kuin siihen ainaiseen kipuun.

Aiemman luonteeni vastaisesti aloin etsiä ihmisiä; keitä hyvänsä, joille puhua. Juttelin naisille kahvilan pöydässä, juttelin jopa kadulla kävelijöille. Ikinä ennen en ole sellaista uskaltanut tehdä. Enkä sen puoleen ikinä sen jälkeenkään.

Mutta yli kaiken kaipasin kosketusta. Kadehdin ajatusta koiranpennuista nukkumassa toisiinsa kietoutuneina; ne koskettivat turvallisesti toisiaan ja tunsivat toisen elävän olennon ihollaan.

Lopulta löysin kosketuksen: aloin harrastaa ratsastusta, joka oli minulle entuudestaan täysin tuntematon laji. Tunnin ajan vikossa tunsin elävän olennon kosketuksen ja jouduin keskittämään ajatukseni ratsastussuoritukseen. Joka viikko minulla oli yksi valveillaolotunti, jonka aikana en tuntenut kipua.
 
maanantaina, elokuuta 28, 2006
  38 - Väliaika - Paus
Tuo '37- Letter to Her' (Kirje Hänelle) on näköjään nyt katkaissut tarinasuoneni jostain syystä kokonaan. - Olen yllättynyt.

Luullakseni nyt on jotain tekeillä: Kirjoitus ehkä ravisteli palikat hivenen uuteen järjestykseen ja nyt alitajunta kaiketi pureskelee hämmentyneenä tätä uutta järjestystä.

'Letter to Her' oli kieltämättä jonkinlainen välitilinpäätös; mutta vain VÄLItilinpäätös. Missään lopputuloksessa ei vielä likimimainkaan olla.

Se ei esimerkiksi lainkaan ota huomioon toisen hyväksymistä; se keskittyy täysin siihen, saako kumpikin sitä mitä suhteesta tarvitsee. Ja kuitenkin tiedän, että on tärkeää osata myös hyväksyä.

Vaikka kirjoittamista on vielä vaikka kuinka, niin juuri nyt kirjoittaminen ei tunnu luontevalta. Nyt on ilmeisesti aika kypsytellä vähän aikaa.

Siis: malttia; Jatkoa seuraa. Enhän minä vielä ole lainkaan selvillä siitä, miten parisuhde kasvaa ja kehittyy.
 
sunnuntaina, elokuuta 20, 2006
  37 - A letter to Her
Oh dear! - I seem to keep missing the point. Sorry about that.

You asked me if not all women of any nationality wish for love.
That is a very basic issue; I'll finally try to keep my focus on that: 'Want for love'.

First of all: I do believe that (almost) all people do wish for love. - I think we can agree on that one.

Next let's try to figure out something about love itself: how it can first be awakened and then kept alive, and why it so often is lost though. - I feel that we did awaken our love, but we did not manage to keep it alive.

So what is so important for love?
It seems that many agree on one crucial theory: A relation is happy if both parties get from the relation what they need from it. In such a case it is easy to love.

The opposite quite naturally would make loving difficult and eventually it would make love die out: That being not getting what you need and want from the relation.

Let us then try to figure out our case:
You wanted love, you wanted kisses.

In the beginning it was quite easy for me to love you. And the reason is not hard to understand: you gave me what I needed and what I wanted in a relationship: warmth, kindness, friendship, companionship, comradeship. - And when I love I also love to look in your eyes, walk hand in hand with you, hug you for no reason at all, give you little kisses. And naturally also to give you those long deep kisses - here, there and everywhere. And especially 'there', as you of all people most certainly do know.

As time went on, for reasons still unknown to me, you chose to communicate with me more and more like a child. So I no longer got from you what I needed: especially companionship and comradeship. As a result of loosing the fulfilment of my needs in the relationship, you grew less and less meaningful to me, and I eventually lost my ability and want to look in your eyes, walk hand in hand with you, hug you for no reason, and give you those kisses.

Continually I asked you not to behave like a child because of the outcome of it, but you chose to ignore my wishes and needs. I tried to understand your reasons, but you gave me no replies to my questions leaving me totally unaware why you had to act that way. - If I had understood your reasons, I perhaps could eventually have been able to guide you out of it back to your original trusting self: back to warmth, kindness, friendship, companionship, comradeship. Which in turn would have given you back what you most wanted: me looking in your eyes, walking hand in hand with you, hugging you for no reason, and kissing you when ever and where ever we would have liked to kiss and be kissed.

In the end you no longer got from me what you needed and wanted: in short: love. - In the end I no longer got from you what I needed and wanted. Which also was love.

It all could have been corrected, if we had respected what the other one needed. - I can assure you that I really do want to love: to look in the eyes, to walk hand in hand, to hug with no reason, and to kiss...

I suppose that keeping love alive seldom is easy. It obviously takes both parties to be ready to listen to what the other party needs. When both parties get what they need, they also do want to give love. Because love is what we need.

So: I believe that one gets love only by giving love. But by giving especially such love that the other party needs.
 
lauantaina, elokuuta 19, 2006
  36 - Me kasvoimme eri suuntiin II
Maanantaina kirjoitin kriittisesti tästä samasta aiheesta. Pysyn edelleen visusti kriittisen kirjoitukseni takana: iltapäivälehtien uutiset pikkujulkkujen eroon kasvamisesta jo lyhyen liittoyritelmän jälkeen tuskin ovat muuta kuin todistus kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta sitoutua. Ei kai niissä eroissa eroon kasveta; niissä pikemminkin jäädään kasvamatta liittoon. - Ja samaan sarjaan kuulunee kyllä ainakin pääosa omien tuttujenikin eroista.


Mutta kyllä erilleen voinee kasvaakin.

Joidenkuiden ajattelijoiden mukaan parisuhde toimii niin kauan kun se täyttää pariskunnan tarpeet. - Itse olen samaa mieltä, minkä lienet huomannut oikean yläkulman kuvauslaatikosta.

Jotkut ovat lisäksi sitä mieltä, että parisuhteessa saatetaan jatkaa keskenjääneen isä- tai äitisuhteen työstämistä. Ja kuinkas sitten käykään, jos työstäminen onnistuu: liiton ehkä merkittävin ja kantavin tarve lakkaa olemasta!


Itsehän koin olevani omassa avioliitossani jonkinlainen valmentaja. Ja niinkuin taannoin kirjoitin, osasin ihmetellä omaa kohtaloani siinä valmennusprosessissa.

Myöhemmissä yritelmissä mm. Rakastajattaren ja erityisesti Hänen kanssa olen joutunut enemmän tai vähemmän jonkinlaisen isähahmon rooliin. Siitä voinen toki syyttää itseänikin, sillä minä todella viehätyn viehättävistä, tyttömäisistä, söpöistä naisista. Ja saattaahan olla että tämä tyttömäisyys on seurausta naiseksi kasvun keskeneräisyydestä. Jos tällainen tyttönainen sitten kasvaakin oikeaksi naiseksi, niin nähtävästi hänen tarpeensa häviää ja minun tarpeeni taas jää tyydyttämättä. Ja niin sitten todella onkin kasvettu erilleen. Tai siis hän on kasvanut...

En tosin ole toistaiseksi tajunnut, minkälainen tarve isähahmona olemiseen minulla olisi. Siihen rooliin joutuminen nimittäin raivostuttaa minua. Mutta onhan minulla toki tämä bessewisser-taipumus, ja kai sen toteuttamiseen sitten tarvitaan kohtuullisen naiivi kumppani?


Tulkoon nyt vielä varmuuden vuoksi sanotuksi, että omassa avioliitossani minä kyllä paaduin paikoilleni ja lakkasin kasvamasta. Mahdollinen myöhempi kasvu onkin itseasiassa juuri eron ansiota. Mahdollista kasvua, mutta hyvin kipeää kasvua.
 
perjantaina, elokuuta 18, 2006
  35 - "Mennyttä ei kannata surra"
Yksi bloggauksen jännittävimmistä sivujuonteista on kommentointi; sekä suorat lukijakommentit että muiden bloggaajien omissa blogeissaan esittämä kommentointi.

Molemmat kommentointitavat kertovat hyvin, onko mahdollinen viesti mennyt läpi; onko se ymmärretty. Toisaalta ne saattavat antaa myös minulle itselleni mietittävää, ellei puolustukseni sitten satu olemaan liian vahva.


Maalainen toteaa 13.8.2006 pienessä blogiesittelyssään napakasti:
"Vastentahtoinen vanhapoika suree mennyttä avioliittoaan ja pohtii, mikä meni vikaan. Ei kannata, mennyt on mennyttä."

Olin huvittunut; Kahdestakin seikasta: Ensinnäkin siitä että hän mitätöi minut yhdellä huiskaisulla, ja toisekseen siitä ristiriidasta että tästä mitätöinnistä huolimatta hän oli valinnut blogini esiteltäväksi. Mistä toki olen otettu.


Vaikka Maalainen itse tuomitsikin blogini menneen suremiseksi, ja siten turhaksi, hänen lukijansa ovat ilmeisesti olleet eri mieltä: hänen bloginsa kautta olen saanut lukijoita, jotka ovat viihtyneet seurassani kymmenestä minuutista puoleenkin tuntiin. - Ehkä he ovat nähneet blogissani jotakin muutakin kuin pelkkää suremista.


Ainakaan tarkoitukseni ei ole surra. Pikemminkin yritän ymmärtää. Sillä minulla on sellainen käsitys, että ihminen joka ei ymmärrä omia virheitänsä, toistaa ne samanlaisessa tilanteessa uudestaan. Ja sitä minä en haluaisi tehdä.


Jotkut ovat tosin sitäkin mieltä, että surutyö on välttämätöntä.
Jotkut toiset todella sitä mieltä, että menneet ongelmat on selvitettävä.

Mutta uusiakin tuulia on. Palaan niihin, jahka ensin tarkemmin luen mistä niissä on kyse: ne lupaavat selkeitä harjoitteita onnellisuuden lisäämiseksi.
 
keskiviikkona, elokuuta 16, 2006
  34 - Eron varmistaminen eron välttämisellä
Hän siis puhui minulle kuin viisivuotias. Ehkä se oli hänestä suurin hellyyden osoitus minkä hän tiesi; mene tiedä. - Minulle se merkitsi sitä, että en saanut häneen kontaktia aikuisena; ihmisenä.

Voin vakuuttaa, että pitemmän päälle käy työlääksi kun ei voi puhua oman kumppaninsa kanssa mistään niinkuin ihminen puhuu ihmiselle. Se ärsyttää, se kiusaa, se kalvaa, se pahoittaa mielen, se turhauttaa, se raivostuttaa.

Aina 'onnellinen' - tunteensa kieltävä - ei läsnä

- Rakas, tiedäthän että minä en pidä siitä, että sinä lepertelet minulle kaiken aikaa. - Se on kyllä ihan kivaa oikeassa tilanteessa (you know, when!) - mutta kokopäiväisenä se todellakin kiusaa minua: Minusta tuntuu etten saa sinuun minkäänlaista kontaktia aikuisena ja toverina.

- Voi, mutta kun minä olen niin onnellinen!

- Niinpä. Mutta huomaathan, että minä kärsin siitä etten voi puhua kanssasi aikuisena? Minä ihan oikeasti toivoisin että sinä mieluummin vaikka suuttuisit silloin kun on tarvis, ja muutenkin kertoisit jos joku asia sinua kiusaa. Minä kun valitettavasti en mitenkään aina huomaa, ellet itse kerro.

- Mutta enhän minä voi.

- ???

- No enhän minä mitenkään voi ruveta valittamaan: Sinä suutut ja minä pelkään että meille tulee ero.

- Voi rakas! Minuahan suututtaa nimenomaan se kun sinä et kerro minulle mitä tunnet. Minusta tuntuu että elän jonkinlaisen kulissin kanssa - jonkinlaisen roolin kanssa - en oikean ihmisen kanssa. Se ei ole rehellistä. Ja minusta kyllä näyttää siltä että sinä et ole onnellinen. Minusta sinä kätket todelliset tunteesi sen roolin taakse. Ja sen roolin tähden minä en saa sinuun itseesi kontaktia. Enkä minä voi muuttaa mitään, kun en tiedä mitä sinä tunnet, mitä sinä haluat, mitä minun pitäisi muuttaa. Minä en näe sen roolin sisään ja niin minä vain etäännyn sinusta aina vain kauemmaksi, kun en tiedä mikä on todellisuus! - Ja se etääntyminen se johtaa meidät lopulta eroon; ei rehellisyys.

- Mutta kun minä en voi.

- Mutta rakas; se johtaa meidät eroon!

- Minä en voi...
 
tiistaina, elokuuta 15, 2006
  33 - Hän ja aamu
Hänellä oli kerrassaan mukava aamutapa.

En tiedä, oliko hän ollut pitkäänkin hereillä, mutta kun hän huomasi minun heränneen, hän riisui pyjamanhousuni, kääntyi tyytyväisesti muristen ympäri ja alkoi imeä minua.

Yleensä minä silloin vedin hänet lähemmäksi, hyväilin hänen pyöreitä kiinteitä reisiään, katselin miten hänen häpyhuulensa työntyivät esiin ja leikin niiden märällä liukkaudella.

Kun sitten olin kunnolla hereillä, nostin hänen toisen säärensä ylitseni niin että hän oli hajareisin ylläni ja painoin huuleni hänen häpyhuulilleen. Ja nuolin häntä sydämeni kyllyydestä.

Yleensä hän maistui hyvälle ja minä nautin suuresti.

Tietenkin minä käänsin hänet ympäri ja istutin ylleni. Ehkä ensin kasvoilleni voidakseni paremmin nuolla, mutta lopulta ratsastamaan minua. Ja ihaillen katselin hänen nauravia kasvojaan ja rintojaan, jotka pomppivat, pomppivat...

Nuorekas, kaunis ja iloinen - Kuin Hän

Hän nautti erotiikasta ja seksistä. - Mutta myöhemmin kun hän oli alkanut puhua minulle kuin viisivuotias tai viisivuotiaalle, minä menetin itse haluni. En minä osaa rakastella viisivuotiaan kanssa.
 
maanantaina, elokuuta 14, 2006
  32 - "Me kasvoimme eri suuntiin"
Te kasvoitte eri suuntiin? - Roskaa!
Etteköhän te pikemminkin taantuneet eri suuntiin. Mutta ette edes tajunneet sitä.

Sillä eikö se mennyt suurinpiirtein näin:


Ensin te olitte suunnattoman rakastuneita: Tuskin maltoitte pysyä irti toisistanne. Istuitte sylikkäin ja olitte sanomattoman onnellisia. - Kukaan muu ei ikinä ole voinut olla niin onnellinen, te uskoitte.

Se on ihan normaalia. Se kuuluu asiaan.
Mutta te ette tulleet edes ajatelleeksi, mitä vihkikaavan lupaus myötä- ja vastoinkäymisistä tarkoittaa: eihän teille mitään vastamäkiä tulisi. Hyvänen aika: tehän rakastitte toisianne!

Sitten myöhemmin te tunsitte toisenne niin ihmeellisen hyvin: Jos toinen aloitti lauseen, toinen tiesi heti miten se jatkuu. Viimein tiesitte jo senkin, mitä toinen kohta aikoo sanoa. Saatoitte käydä vaikka keskusteluja toistenne kanssa ilman että toinen oli edes paikalla.

Se on ihan normaalia. Se kuuluu asiaan.
Mutta se mitä te ette silloin huomanneet, oli että te olitte lakanneet keskustelemasta.

Sittemmin elämä asettui vakiintuneisiin uomiinsa. Ehkä vaimo keskittyi lasten hoitoon ja mies rakensi uraa. Tai ehkäpä mollemmat keskittyivät omaan uraansa. Kumpikin teistä alkoi osata ottaa omaakin tilaa ja aloitte olla enemmän irrallanne ja suuntautua omiinkin intresseihinne.

Se on ihan normaalia. Se kuuluu asiaan.
Mutta te ette huomanneet, että lakkasitte antamasta toisillenne sitä mitä liitossa tarvitsitte. Jo nyt te olitte tietämättänne eron tiellä.

Pian alkoi esiintyä oikeita ristiriitoja; ensin pieniä ja lieviä. Mutta ummistitte niiltä silmänne: avioliittohan edellyttää kuitenkin kompromisseja, te rationalisoitte.

Se on ihan normaalia. Se kuu... Ei, se ei kuulu asiaan, mutta valitettavan normaalia se kyllä on.
Te olitte jo tyystin unohtaneet mitä rakastaminen on. Ette enää pyrkineet antamaan toiselle, vaan pyritte minimoimaan konflikteja. Niinpä te myös lakkasitte saamasta liitosta sitä, mitä siltä kaipasitte. - Valinta oli kyllä ihan omanne.

Ja kun jompikumpi sitten tajusi, että ei enää saakaan liitosta sitä, mitä oli kuitenkin vuosien ajan saanut, hän teki johtopäätöksen - väärän johtopäätöksen: te olitte muka kasvaneet erillenne, ja liitto oli muka loppu. Ja niin te tietenkin sitten erositte.

Se on valitettavan normaalia. Mutta se ei todellakaan kuulu asiaan.


Kasvoitte erillenne. - Roskaa! Te olitte taantuneet erillenne omien väärien valintojenne vuoksi: Ensin oli hoidettava lapset ja työ. Sitten piti vain sopeutua ja välttää konflikteja. Tajuamattanne te lakkasitte antamasta. Te itse valitsitte viedä liitoltanne sisällön. Tietenkin te erositte!

Eikö olisi kannattanut tajuta mitä tapahtuu, ja ymmärtää keskustella asioista silloin kun ne tapahtuivat. Pään puskaan työntäminen tuskin on oikea ratkaisu silloin kun omaa käyttäytymistä pitää korjata. - Mutta omahan oli valintanne.


Mutta että kasvoitte eri suuntiin? Roskaa. Te nimenomaan ette kasvaneet silloin kun olisi pitänyt kasvaa.
 
lauantaina, elokuuta 12, 2006
  31 - Juoksen onnellisuuden perässä
Lauantaina pari viikkoa sitten ihmettelin, miksen käy juoksulenkillä, vaikka tiedän miten hyvää se minulle tekisi (ks. ' 18 - Onnellinen hetki').

No; minä läksin lenkille heti samana päivänä: Kurkkuun koski kuin kurkkukivussa, keuhkot protestoivat, tiukassa nousussa jalkoja poltti. Mutta en antanut periksi, koska tiesin siihen pystyväni.

Sen lenkin jälkeen istuin paviljongissani gardenian sulostuttavassa tuoksussa ja hikosin kuin pari pienempää vesiputousta.


Gardeniantuoksuinen paviljonki

Jo seuraavana maanantaina olin töissä jopa hyväntuulinen! Mahdollisesti ehkä myös liki sosiaalinen. Ja kun nyt olen jatkanut lenkkejä joka arkipäivä, töissä on ollut oikeastaan melkeinpä mukavaa.

Minähän tiesin, että juokseminen tekee minulle hyvää. Ja nyt ei enää edes satu kurkkuun. Voi olla, että minusta vähitellen saattaa tulla normaali-ihmisen verran avoin ja alan oma-aloitteisesti puhua ihmisille. Se kun taitaa olla minimivaatimus sen oman Tärkeän Naisenkin löytämiseen.

Ai niin; ahdistunut en ole ollut sen koommin.
 
  30 - Olen kohopintainen ahven
Anagrammeja, jees!

Oi arrak, kerro mikä onkaan vastentahtoinen vanhapoika!
kohopintainen ahven vastaat
vanhapoika staattinen venho

Tai:
kohopintainen vahvan testaa
vantaan hevosten koipinahat
ostan vanhenevat koipinahat

kopsahti entinen vaahtovana
pohtikaa tonnista vanheneva
pohtikaa vihannesten tonava
vanhene sanottavan kotipiha
kahtoopi vihannesten vantaa
hevin tahon poiskannettavaa
pienokaista vannovat hanhet

pohtineeksi vannottaa vahan

Olen staattinen venho. - Sitä vähän epäilinkin.
 
perjantaina, elokuuta 11, 2006
  29 - Vieressänukkuja
Hän oli pitkään, pitkään aikaan ensimmäinen nainen, joka nukkui yönsä minun vieressäni. Tai minä hänen; ihan miten vain.

Levossa vieretysten; toistensa puoleen painuneina

Vieressä nukkuminen on minulle aivan erityinen läheisyysasia: En halua viereeni nukkumaan ketään muuta kuin hänet, jonka kanssa haluan myös elää. Hänen kohdallaan asia oli kertaheitolla selvä: Heti kun tapasin hänet, tiesin (tai ensin toivoin) että hän nukkuu vierelläni.

Olen toki tuntenut elämäni varrella naisia. Tapaillut, joidenkin kanssa tavallaan jopa seurustellutkin. Mutta viereen nukkumaan ei juuri kukaan ole päätynyt. Se on varattu vain Läheiselle Tärkeälle Naiselle.

Läheisyysmittari menee jotenkin näin: yhteiset retket, käsi kädessä kulkeminen, vieressä nukkuminen. Muu intiimi puuhakkuus ei kuulu ollenkaan samaan mittariin. - Jaa, johonkin väliin tulee kyllä se sohvassa istuminen: hän minun reiseni välissä minuun nojaten. Saattaa jopa kuulua samaan pakettiin vieressä nukkumisen kanssa?

Minulle vieressänukkuja on Tärkeä Nainen. Ja Tärkeä Nainen on vieressänukkuja. Niin se vain menee.
 
torstaina, elokuuta 10, 2006
  28 - Kirjameemi
Saima otti ja haastoi minut tällaiseen kirjameemiin. - Olen otettu: minut on ympätty bloggaajayhteisöön.

Tämä on muutamin tavoin kuitenkin ongelmallinen juttu. Minä kyllä luen paljon, mutta muistiini ei juuri jää jälkiä. Luulenpa, että en osaa vastata moneenkaan kohtaan. Mutta katsotaan:

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Tämäpä hämmentävää. Monikin kirja on tehnyt minuun vaikutuksen. Mutta että olisi muuttanut elämääni? - No jaa: itseasiassa on kokonainen kirjallisuusryhmä, joka on muuttanut elämääni: koulukirjat ja yliopiston kurssikirjat. - Niin ja oikeastaan kaunokirjallisuus.

Mutta että yksi kirja!

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Minulla on yksi seinä lattiasta kattoon täynnä kirjoja. Lisäksi eteisessä on iso kirjahylly. Ja itseasiassa myös vintillä. Liki kaikki kauno- tai viihdekirjallisuuteen kuuluvat olen lukenut kahteen kertaan. Monet kolmeen, neljään, viiteen kertaan. - Niin, että ota siitä ensimmäisestä hyllystä mikä kirja hyvänsä. Olen lukenut sen useammin kuin kerran.

Kun olen sairaana, aloitan taas kerran Agatha Christien murhamysteereiden läpilukemisen. Mikään ei ole mukavampaa kuin kuumeen laskettua lojua sängyssä, juoda teetä ja lukea Dame Agathaa.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Se voisi olla vaikkapa Tyynenmeren kasvit ja eläimet; Kuvitettu suurtietokirja. Paljon yksityiskohtia. Tai vaikka Suomen keskiaikaiset linnat eri aikakauksina läpileikkauksina. -
Onkohan moisia kirjoja olemassa?

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Olenko minä ollut joskus hupakko? - Jaa, alkuperäinen otsikko näyttää olleen "One book that made you giddy – Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi." No jaa. Luulenpa ettei kirjoilla ole minuun tuollaista vaikutusta.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Saattaa olla että Rakastajattaresta erotessa sen teki Antoine de Saint-Exupéryn 'Pikku Prinssi'. Ketun kertomus 'mutta jos sinä kesytät minut' oli minulle niin perin tosi:

Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa...

Se oli vain aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Rakasta, rakasta koko sydämelläsi.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz. - Lukuisista yrityksistä huolimatta en vain kertakaikkiaan saa sitä luetuksi. Minulle se on niin uskomattoman pitkästyttävä.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Umberto Eco: Foucaultin heiluri. - Muttei se enää ole lainkaan yhtä hyvä kuin joskus toistakymmentä vuotta sitten. Sehän on detaljitiedollaan snobbailevan kirjoittajan brassailua.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Miten niin aikonut? Jos aion, luen.

10. Haasta viisi bloggaajaa:
Justiinsa! Enhän minä - vielä - tunne muita bloggaajia!

 
keskiviikkona, elokuuta 09, 2006
  27 - Yhteensopimattomat ongelmat
Tuo eilinen kirjoitus Rakastajattaren itsekiristyvästä kuristusotteesta pääsi käsistä turhan keskentekoisena; syntyi keskosena; putkahti maailmaan raakileena: Selvästikin se turhan paljon toistaa itseään, mutta sen suurin puute on kuitenkin siinä, että oma tunneongelmani jäi siinä aivan liialti huomaamattomaan sivurooliin. Kuitenkin se toimi kiristysotteessa mukana vähintäänkin katalysaattorina.


Se oma tunneongelmani oli - ja varmaan on vieläkin - hyljätyksi tulemisen tunne. Hyljätyksi tuleminen, tai edes sen tunteminen, on minulle todella kauhea paikka.

Rakastajattarella syyllisyys - minulla hyljätyksi tulemisen tunne. Meidän negatiiviset reagointitapamme eivät todellakaan sopineet yhteen. Ellei sitten yhteensopimiseksi katsotakin nimenomaan sitä, miten upeasti ne yhdessä kehittivät sen itseään kiristävän kuristuskierteen, josta eilen kirjoitin:
Syyllisyyttä paetakseen Rakastajatar livisti puuhiinsa salaa. - Ja minä tunsin itseni hyljätyksi ja reagoin ahdistuneen tuskaisesti. - Mistä Rakastajatar ymmärrettävästi sai lisää syyllisyyttä. Jota hän pakeni tekemällä salaa. - Joka yhtä ymmärrettävästi sai minut tuntemaan itseni vieläkin enemmän hyljätyksi. Johon reagoin ahdistuneesti. - Jne. Loputtomiin.

Nykyisinhän kehotetaan puhumaan ongelmista. - No minä kyllä yritin: Puhuin kuin ruuneperi. Pauhasinkin (valitettavasti). Mutta puhumista Rakastajatar syyllisyydentunnossaan ei tietenkään kestänyt ollenkaan. Hänen ratkaisunsahan oli nimenomaan tehdä salassa; ei suinkaan nostaa kissaa pöydälle. Niinpä hän tuskailikin: "Kun sä aina käsittelet!". Tarkoittaen tietenkin sitä, että minun olisi pitänyt antaa asioiden olla. - Ja antaa yhteensopimattomien ongelmiemme jatkaa tuhoisan kuristuskierteen kiristymistä. Tiukemmaksi, tiukemmaksi, tiukemmaksi...

Kunnes edessä olisi ollut ero.
Tai no niin: Niinhän siinä juuri kävi.

-----

Tuo "Kulta, meidän täytyy puhua" on kyllä miehellekin varmaan kaikkein pelottavin aviollisen keskustelun avaus. Se merkitsee huolettomien helppojen päivien päättymistä: Elämä ei enää sujukaan itsekseen; puoliso ei enää tyydykään vanhaan kohteluun.

Vaimon kanssa suhde oli sujunut vuosikausia oikeastaan itsekseen. Ilman tarvetta 'puhumiseen'. Olimme ystävät, toverit, rakastajat ja puolisot. Kun ongelmat sitten alkoivat, me emme ehkä olisi osanneetkaan puhua.
 
tiistaina, elokuuta 08, 2006
  26 - Itsekiristyvä kuristusote
Soitin Rakastajatterelle töiden jälkeen. Muistaakseni meidän piti olla menossa jonnekin, tai tarkoitus oli tehdä jotakin. Tai sitten jotakin kokonaan muuta, mitä en enää muista. Siitähän on sentään useita vuosia.

Rakastajattaren tytär vastasi puhelimeen; Jotenkin omituisesti kierrellen, vaikka olimmekin hyviä kavereita: hän kiipeili mielellään päälläni. Hän oli ilmeisesti saanut ohjeita.

Mutta kun varsin kysyin, tytär suostui kertomaan, että Rakastajatar oli lähtenyt elokuviin ystävättärensä kanssa. - Minä olin kyllä varsin hämmästynyt.


Kun myöhemmin kyselin Rakastajatterelta, miksei hän ollut kertonut minulle, että lähteekin ystävättären kanssa elokuviin. Vaikka olimmekin sopineet jostakin, mitä siis en enää muista. Hän otti moisen kyselyn tosissaan nokkiinsa ja syytti minua siitä, että vahdin ja valvon häntä. Vaan sitä syytöstä minä taas en ottanut alkuunkaan vastaan: Olimme sopineet jostakin, mitä en todellakaan enää muista. Ja katsoin jo hyviin tapoihin kuuluvan, että poikaystävälle kerrotaan, jos sopimuksesta aiotaan pyörtää. Itse asiasissa kenelle hyvänsä kerrotaan, jos sopimuksista aiotaan pyörtää.

Mutta tottahan minä tiesin jo mitä oli tekeillä ja mistä oli kyse: hän ei osannut sitoutua, tunsi siitä syyllisyyttä eikä osannut käsitellä syyllisyydentunteitaan: Hän aivan todella tunsi syyllisyyttä siitä, että ei ollut kanssani. Mutta sen sijaan että olisi puhunut asiasta kanssani, hän rakensi siitä itselleen - ja meille - ylitsepääsemättömän ongelman: Hän käänsi oman syyllisyydentunteensa minun halukseni vahtia ja valvoa häntä.

Yritin kertoa hänelle, että hän aivan varmasti ja luonnollisesti minun puolestani saa mennä elokuviin ystävättärensä kanssa, ettei minulla ole yhtään mitään sitä vastaan. Kuinhan ei tee sitä salaa. Sillä silloin taas laukeaa minun perustunneongelmani: tunnen itseni hyljätyksi. Ja mehän elimme siinä vaiheessa hyvinkin läheistä ja intiimiä elämää.

Ei hän sitä voinut tehdä. Hän mieluummin tunsi syyllisyyttä siitä, että ei ollut kanssani, eikä hän lainkaan osannut uskoa, etten minä vaadi häntä joka hetki rinnalleni. Että minulle on tärkeää se että hän on minun rakkaani minun mielessäni. Että hän voi huoleti käydä elokuvissa ystävättärensä kanssa. Että olemassa oleminen on tärkeää; henkinen sitoutuminen, luottaminen, välittäminen. Rakastaminen?

Ja koska hän siis mieluummin tunsi syyllisyyttä, hän saattoi lähteä elokuviin vain minulta salaa. Ja koska hän lähti elokuviin salaa, hän tunsi vieläkin suurempaa syyllisyyttä. Syyllisyys johti siten tekoihin, jotka vain entisestään lisäsivät syyllisyyttä, kunnes se syyllisyys oli liian suurta kannettavaksi. Silloin yksinkertaisin keino sen sietämättömästä taakasta pääsemiseen oli esittää minut vaativaksi ja vahtivaksi mustasukkaiseksi ja tukahduttavaksi ihmiseksi.

Kuka muka haluaisi olla vaativan, vahtivan, mustasukkaisen ja tukahduttavan ihmisen kanssa? Ei taatusti kukaan; En minä ainakaan! Siinä oli aivan samantekevää mitä minä sanoin tai mitä minä tein: Johan se että salaa karkaaminen loukkasi minua, riitti todistukseksi siitä että olin vahtiva ja tukahduttava ja halusin estää hänen tekemisiään.


Minun ymmärtääkseni Rakastajatar rakensi omasta syyllisyydestään jatkuvasti pahenevan ja yhä kiristävämmin kuristavan tukahdutusotteen. Jota hän tietenkään ei kestänyt. Enkä kyllä minäkään.

On toki muistettava, että hän oli vastikään eronnut miehestään. Hän ei ollut lainkaan valmis sitoutumaan. Hän kaipasi 'vapautta'. Villiä vapautta. Ehdottomasti ilman siteitä.


Minä sensijaan kaipasin - ja edelleen kaipaan - lämmintä leikkisää ilmavaa sitoutumista. Sellainen kun nyt vain kertakaikkiaan on ihastuttavaa.

Noinkohan ihmiset eivät sitä tajua?
 
maanantaina, elokuuta 07, 2006
  25 - Eron syyt
- "Nämä remontit eivät pääty koskaan!"
- "Minä haluan asua siistissä uudessa asunnossa."

Mm. tällaisia syitä Vaimo esitti tyytymättömyydelleen. Minun käsittääkseni ne eivät kuitenkaan olleet syitä, vaan tekosyitä. Tosia toki, mutta c'mon: tokko sentään avioeron syitä! Vaan jotakinhan sitä tietenkin piti olla.
Pienkerrostalo- ja rivitaloasumisten jälkeen olimme yhdessä todenneet omakotitalossa asumisen mukavimmaksi ja meille sopivimmaksi asumismuodoksi. Meillä ei tietenkään ollut varaa muuhun kuin 1950-luvun rintamamiestaloon. Ja sellaisessa nyt kertakaikkiaan on aina korjattavaa ja uusittavaa. - Katto oli jo uusittu, keittiö oli uusittu, moni huone tapetoitu ja käynnissä oli saunan täydellinen modernisointi.

Luulenkin että todelliset syyt olivat vallan toisaalla:

Ensinnäkin me emme yrityksistä ja tutkimuksista huolimatta saaneet lapsia. Ja se oli Vaimolle selvästi kova paikka.

Toisekseen muistan Vaimon ehkä vain yhden ainoan kerran myöntäneen:
- "Minä en ymmärrä mikä sinua vaivaa".
Minua vaivasi jokseenkin ainainen ahdistuneisuus. Niinkuin usein nykyäänkin vaivaa, ellen muista pitää fyysisestä kunnostani huolta. Olin kokolailla ihmisarka ja aivan liian introvertti. Ja kun itse olin jo kamppaillut neljänkympin kriisini läpi ja hyväksynyt arjen, en osannut ottaa Vaimon kamppailua mitenkään vakavana uhkana. Varmasti suhtauduinkin siihen jopa tarpeettoman kylmäkiskoisesti ja ärtyneestikin. Niin epärealistisilta ne haihatukset minusta tuntuivat.
Ja sitten oli tietenkin se ajan hengen kerrassaan vastenmielinen naisten muoti: naiset aktiivisesti usuttivat toisiaan eroamaan miehistään. Se oli minulle tyystin käsittämätöntä, niinkuin jo olen todennutkin. (Ks. '10 - Naisten tuhoisa vertaisryhmä'.)

Hulluudessa jätetty

Joskus myöhemmin vaimo sitten puuskahti, että hänenhän täytyi olla tyystin hullu jättäessään sellaisen puutarhan. En ole koskaan osannut tulkita sitä puuskahdusta: ellei siten niin, että se uhraus piti tehdä, jotta minusta pääsi eroon.
 
sunnuntaina, elokuuta 06, 2006
  Tapahtumain kulku
Nämä postaukset putkahtelevat mieleen käsittämättömässä järjestyksessä; niissä loikitaan ajassa edestakaisin useiden vuosien ajalla. Siten on tyystin mahdotonta seurata tapahtumain kulkua ja käsittää, mitä tapahtui ja miksi.

Koska itsekin haluaisin käsittää, tapahtumain kulku on seurattavissa tämän linkkisivun kautta. Kulku ei kuitenkaan ole aivan yksikäsitteinen, sillä jotkut postaukset saattavat kattaa itseasiassa hyvinkin pitkän ajanjakson, ja postaukset siten menevät osittain päälleikkäin.

24 - "Kuinkahan minun tässä käy?"
10 - Naisten tuhoisa vertaisryhmä
11 - Hukatut kriisit
7 - Neljänkympin kriisi

15 - Jos en saa sinulta rakkautta
16 - Muualta hankitun rakkauden suloisuus

25 - Eron syyt
9 - Mieskö ei itke?
19 - Ulvova talo

23 - Hänen pohkeensa
20 - Mieli sen tekee
3 - Junanpenkissärötköttäjä
1 - Aivan ihana ja täysin sietämätön
 
  24 - "Kuinkahan minun tässä käy?"
Tuettuani jo hyvän aikaa Vaimoa hänen pyrkimyksissään edetä urallaan ja saada aikaan jotakin, havahduin pikkuhiljaa ihmettelemään, että kuinkahan minun itseni lopulta käy tässä prosessissa.


Vaimo oli aktiivinen ihminen; reipas ja aikaansaapa. Oikea Leijona-luonne. Kun hän tuskaili työasioidensa kanssa, tuin ja kannustin häntä parhaani mukaan hänen pyrkimyksisään. Minusta kun se oli luontevasti puolison tehtävä. Ja sitä paitsi minähän halusin hänelle hyvää ja halusin että hän saavuttaisi sitä, mitä tavoittelee; onnistuisi pyrkimyksissään.

Vähitellen ne pyrkimykset alkoivat kuitenkin olla kummastuttavia: hän alkoi mm. syödä pois omaa esimiestään, tai kukaan muu ei juuri osannut mitään eikä saanut aikaan mitään. Ja viimein Vaimo alkoi minusta vaikuttaa suorastaan suuruudenhullulta.

En tiedä, oliko Vaimo jo tuolloin löytänyt uuden ihanan miehen, mutta hänelle tuntui kaikki olevan mahdollista. Hän oli miltei yli-ihminen. - Näin jälkikäteen tuntuu ehkä siltä, että tämä yli-ihmisyys oli hyvinkin seurausta mm. rakastajasta. Antaahan se endorfiini- ym. hyöky hyvinkin tunteen kaikkivoipaisuudesta.


Mutta tämä ihmettely tuli kyllä jo aiemmin: Minusta tuntui, että minun roolini oli olla jonkinlainen valmentaja, joka saa lähteä sitten, kun valmennettavan siivet kantavat.

Kun tuki on valmis, rakentajat saavat lähteä.

Ja niinhän siinä kävi.

En silti edelleenkään tiedä, miten minun olisi pitänyt toimia, kun havahduin ihmettelemään: Vaimo tuskin olisi enää ollut halukas peruuttamaan pois yli-inhimillisestä kaikkivoipaisuudestaan? Kukapa olisi?
 
lauantaina, elokuuta 05, 2006
  23 - Hänen pohkeensa
Hän kapusi kurua ylöspäin edelläni. Lyhyt kesämekko yllään, sääret paljaina.

Minä kapusin perässä ja katselin hänen täyteläisiä sääriään. Ja yritin saada valokuvaa, josta näkyisi, onko hänellä pikkareita vai ei. Hän oli toki täysin tietoinen siitä, että ihailin hänen pohkeitaan. Hän ymmärtääkseni piti siitä, että katselin häntä.

Minä haluan

Nousin hänen perässään ja halusin häntä. Ne täyteläiset pohkeet ja pyöreät reidet tekivät todella tehtävänsä. Halusin häntä ja halusin kuvan, josa näkyisivät myös hänen kiinteät pakaransa. - Ja halusin häntä.

Mutta hän kapusi nopeasti, ikäänkuin minua karkuun, mutta haluamatta kuitenkaan minulta karkuun. Luulenpa että hän leikki kanssani. Hän oli eroottisen leikin taituri.

Ei hän minua pakoillut: Mäen päällä sain hänet kiini, kun lakkasin touhuamasta kamerani kanssa. Ja hän antautui nauttimaan siitä kun suutelin häntä ja nostin hänen hameensa ja laskin suudelmani paljon paljon alemmas:

Hänellä ei ollut pikkareita.
 
perjantaina, elokuuta 04, 2006
  22 - Viikonloppu omin päin
Ensimmäinen työvikko loman jälkeen on takana. Tavallaan on ihan kiva pitää taas taukoa, mutta töissäolon aikana ehdin kyllä jo vieraantua tästä yksinolemisesta.

Kaikki kaverit (no niin, siis ne pari kolme) menevät vaimoineen mökeilleen viikonlopuksi tai muuten vain pois. Naapurin leskirouva lähti tapaamaan kuolevaa veljeään. Ei todellakaan taida olla ketään, kenen kanssa juttelisin tai touhuilisin viikonlopun aikana.

Yksi lensi pois...

Ei kai tämän näin pitänyt mennä? Olen elämäni aikana viettänyt ihan liian monta viikonloppua yksin. Sen pahimman kipuni aikaan kävin tosin jonkin verran tanssimassa, mutta jotenkin minusta ei ole siihen. Jokin siinä riipii.


Miksei ole niinkuin muillakin: työviikon jälkeen pannaan vaimon kanssa talo kuntoon ja sitten tehdään pieniä retkiä, tai muuten vain touhutaan jotain. Sellaista normaalia perhe-elämää. Sellaista, jossa minä tykkään ohimennen pussata vaimoa, ja hän tykkää siitä, että minä ohimennen pussaan häntä. Sillai iloisesti. Koska meistä on kivaa että toinen on olemassa.

Ei tämän todellakaan pitänyt näin mennä.
 
keskiviikkona, elokuuta 02, 2006
  Osajako
Vanhanpojan parikriisikertomuksessa tähän mennessä esiintyneet henkilöt. Henkilögalleria kasvaa sitä mukaa kun uusia henkilöitä kertomukseen ilmaantuu. Samoin henkilökuvat kasvavat ja syvenevät kun kertomukseen tupsahtelee henkilöistä uutta tietoa.

Vanhapoika
- Vaaka
Keski-keski-ikäinen analyyttinen mies. Luultavasti ei ihan helppo persoona. Lisäksi turhan introvertti ja ujo sekä aivan liian vaikeasti lähestyttävä. Taipumusta ahdistukseen, joka tosin katoaa liikunnan myötä.

Vaimo
- Leijona (+)
Vanhanpojan rakastettu ja rakastanut vaimo, joka läksi omille teilleen neljänkympin kriisissään. Omien sanojensa mukaan ei ymmärtänyt että parisuhdetta pitää hoitaa.

Rakastajatar
- Oinas (+)
Naisellinen ja seksikäs blondi, jolta Vanhapoika sai rakkauden kun Vaimo ei enää malttanut rakastaa.

Hän
- Neitsyt (-)
Suloinen, söpö, lämmin, leikkisä, eroottinen, seksikäs, rakastettava vierasmaalainen kasakkatyttö, jota Vanhapoika jopa rakasti. Hyvin kiltti ja myös ihastuttavan tuhma. Valitettavasti myös suunnattoman naiivi eikä uskonut ettei Vanhapoika kestä lepertelyä pääasiallisena kommunikointikeinona. Siten Vanhapoika lopulta myös vihasi häntä.
 
tiistaina, elokuuta 01, 2006
  21 - Onnellisuuskytkin
Viime lauantaina kerroin vain sekunnin verran kestäneestä onnellisuudestani (ks 18 - Onnellinen hetki).

Se oli oikeastaan hyvin mielenkiintoinen kokemus: Oli ikäänkuin joku kytkin olisi hetkeksi kääntynyt väärään asentoon, ja sitten heti perään lauennut ja palannut normaaliasentoonsa. Niinkuin jonkinlainen itsepalautuva automaattisulake.

Onnellisuus: OFF

Valitettavasti minun kohdallani sen kytkimen normaali oletusasento tuntuu siis olevan 'onneton' ja se virheasento taas 'onnellinen'. Ohjausjärjestelmäni taitaakin toimia väärin päin.


Ymmärtääkseni kyse tosiaan onkin ohjausjärjestelmästä. Oletettavasti omat elämäntapani ylläpitävät epäedullista hormoni- tms. tasapainotilaa. Ajattelen näin sen tähden, että tiedän, miten voin vaikuttaa tähän tilaani: Jos rasitan itseäni fyysisesti, onnellisuuteni lisääntyy. Ei se ole kiinni siitä, onko minulla rakasta vaimoa vai ei. Mitä enemmän rasitan isteäni ulkoilmassa, sitä iloisemmaksi, reippaamaksi ja onnellisemmaksi tulen.

Mitä enemmän istun tässä tietokoneen äärellä bloggaamassa ja töissä tietokoneen äärellä tekemässä systeemianalyysiä, sitä ärtyvämmäksi, kriittisemmäksi, stressantuneemmaksi ja onnettomammaksi minä tulen.


Kyse on siis mitä ilmeisimmin hormoneista tms. järjestelmästä, johon voisin itse vaikuttaa. Lisäksi tiedetään toki, että jos on olevinaan iloinen, niin itse asiassa tulee iloiseksi (Ilo pintaan vaik syvän märkänis); elimistöä voi huijata.

Masentuneena on kuitenkin mahdoton teeskennellä iloista tai edes lähteä juoksulenkille. Se ei vain onnistu. Siksi en oikeastaan ihmettele, miksi niin monet valitsevat lääkkeet tämän ohjausjärjestelmän ohjaamiseen: Masennuslääkkeitä, onnellisuuspillereitä, ties mitä. - Itse en kuitenkaan jostain syytsä hirviä sille tielle lähteä.


Mutta sitä minä kyllä ihmettelen, miksi en sitten lähde vaikkapa sille juoksulenkille, kun tiedän miten paljon helpommaksi se tekisi elämäni. Ja miten paljon ihanammaksi se tekisi minut sille tulevalle ihanalle hurjalle naisellleni, jota en ole vielä kohdannut.

 

Parisuhde on sekä vallan helppo että hyvin vaikea asia. Jos suhde sujuu, se sujuu näennäisesti aivan itsestään; mutta sujuakseen se tarvitsee oikeaa polttoainetta: toisen hyväksyntää ja toisen tarpeiden täyttämistä; silti toiselle alistumatta.

Esittämäni näkemykset ovat ehdottoman puolueellisia ja vastapuolilla voi olla niistä aivan oikeutetut täysin erilaiset käsitykset. Silti näkemykset ovat minulle subjektiivisesti tosia.

Yrityksistäni huolimatta olen taas yksin. - Vanhapoika vasten tahtoani.

Kommentit saattaisivat auttaa minua käsittämään jotakin. Voit jättää myös henkilökohtaisen kommentin: julkaisu ei ole automaattinen.

Mitä tapahtui...

Tapahtumain kulku
Päärooleissa - 05.08.06

Syndikointi yms.

FeedBurner SmartFeed
Lisää Blogilistan suosikkeihin

Blogilista.fi

Linkit
Väestöliitto: Toimiva parisuhde
Kataja. Kestävän parisuhteen kasvu ry.
Tukiasema.net: parisuhde

Toisiakin on...
Selibaattipäiväkirja
Seksitön elämä

Minne seuraavaksi:
RealWorld . . . can it be?

Uusimmat
Uusin postaus
44 - Huhuu
43 - Toinen tauko
42 - Rakastajattaren kuolema
41 - Jokainen mies tietää
40 - Kyllä sinun pitäisi tietää
39 - Tunniksi irti kivusta
38 - Väliaika - Paus
37 - A letter to Her
36 - Me kasvoimme eri suuntiin II
35 - "Mennyttä ei kannata surra"

Arkisto
heinäkuuta 2006 / elokuuta 2006 / syyskuuta 2006 / huhtikuuta 2007 /


Powered by Blogger