20 - Mieli sen tekee










  ¶ 20:20 0 comments

  19 - Ulvova talo Kun minulle lopulta valkeni, että Rakastajatarkin haluaa minusta eroon ("Eikö me voida olla vain ystäviä?"), kipu pääsi valloilleen. Kaikki se kipu, minkä suhde Rakastajattareen oli onnistunut pitämään piilossa, pursui esiin, eikä mikään sitä enää pidätellyt.

Se kipu oli todellista kipua: se oli jatkuva raskas kipu mahassa; fyysinen kipu. Ja tietenkin se oli myös jatkuva koskaan väistymätön kipu sielussa.

Elämä oli kauheaa; elin vain päivästä päivään tuntematta mitään muuta kuin sen kivun. Se turrutti minut jonkinlaiseen robottitilaan, jonka ainoa ajatus oli se kipu itse. Jokaisena valveillaolon hetkenä vain kipu. - Jonkin aikaa se peitti jopa yksinäisyyden ja elämän tarkoituksettomuuden. Ne nousivat kivun seuralaisiksi vasta myöhemmin.

Se kipu oli suurempi kuin minä; se ei mitenkään mahtunut minuun: sitä piti voida jotenkin purkaa. Niin minä istuin taloni lattialla ja ulvoin. Ulvoin suureen ääneen ja perin pitkään. Kuin susi ikään, tai kuin kadotettu sielu. Ja sellaiseksi minä itseni tunsinkin.


Mutta siinä ulvoessani, ikäänkuin minun ulkopuoleltani, nousi tietoisuuteen ihmettelevä ajatus: "On se vain Luojan lykky, että minulla ei näköjään ole taipumusta itsemurha-ajatuksiin".

Vaikka elämä oli pelkkää liian suurta kipua, ilman sisältöä tai tavoitetta, halusin silti elää.  ¶ 06:00 0 comments

  18 - Onnellinen hetki Olin eilen onnellinen.

Sitä kesti yhden sekunnin ajan. Riittävän pitkään kuitenkin, että ehdin tajuta sen. Se oli hieno lämmin tunne.

Olin lähdössä kauppaan, ja istuin auringonpaisteeseen ulkoportaille kiinnittämään sandaaleita paljaisiin jalkoihini. - Silloin se tuli. Lyhyt, suloinen pilkahdus. Se oli mukavaa.


Muuten koko päivän olikin ollut ahdistunut olo. - Päivä oli raukean upea kesäpäivä. Juuri sellainen, jolloin pitäisi lojua tyytyväisen onnellisena kedolla, heinä suussa ja katsastella taivaan pilviä. Juuri sellainen, jolloin elämä on ihanaa.


Mutta minä olin ahdistunut. Ja jokseenkin murheellinen. Sellainen kesäpäivä menee minulta hukkaan, kun elämä muuten ei ole onnellinen: En minä voi heittäytyä laiskaksi ja antaa ajan kulua ja vanhuuden tulla ilman että edes yritän löytää itselleni lempeän hurjan naisen.

Sitten kun elämässäni taas on lempeän hurja nainen, voin olla taas myös onnellinen; voin nauttia kesäpäivästä, koska tiedän että hän on olemassa; en ole yksin.


Paitsi jos elämä hänen kanssaan onkin yhtä helvettiä. Silloin kaipaan takaisin tähän 'vapauteen'. Ei onnellisuus sittenkään voi eikä saa olla kiinni toisesta ihmisestä; Se pitää löytää itsestä.

Mutta kun minä olen kuitenkin perheihminen: Elämä yksin ei ole sitä mitä minä haluan ja mitä minä arvostan. Se on minusta vajaata. Minä kaipaan sitä yhtä tärkeää ihmistä. Ei koko ajan rinnalleni; ei mukaan joka paikkaan ja kaikkeen tekemiseen. Mutta olemaan olemassa. Olemaan rakastettu ja rakastamaan. Olemaan mielessäni mukanani. Sitä minulle on onni.


Se sekunnin onnellisuus tuli fyysisestä aktiivisuudesta. Olin pitkällä kävelyretkellä kameran kanssa. Fyysinen rasitus ja pelkkä aktiivisuuskin onneksi todella purkaa ahdistustani. Se saattaa toisinaan tuoda jopa sekunnin mittaisen onnellisuuden hetken.

Sekin on jotain.  ¶ 07:00 0 comments

  17 - Pidä sylissäsi
Pidä minua sylissäsi,
kun minuun sattuu; kun elämä vain on liikaa.

Pidä minua. Ja anna minun ihan vain olla.
Pienen hetken.

Älä vaadi minulta lujuutta, joka siunaaman hetki.
Älä nyt käske minun olla 'mies'.
Älä väheksy minua siksi, että minä tunnen.

Pidä minua sylissäsi, kun minuun sattuu.

Niinkuin minäkin pidän sinua, kun sinuun sattuu.  ¶ 16:00 0 comments

  16 - Muualta hankitun rakkauden suloisuus Minä siis hankin rakkauden muualta. Niinkuin edellisellä kerralla kerroin. Minä hankin rakastajattaren; salarakkaan, niinkuin nyt sanotaan.

Oi, se oli ihanaa: aluksi perhoset vatsassa, sitten suuri hullaannus, jälleen rakastumisen huikaiseva onni. - Olimme yhdessä aina kun vain mahdollista; Millä tekosyyllä hyvänsä. Hormonit hyrräsivät, elimistö täynnä endorfiineja. Ja mikä intohimo! Sehän oli uskomatonta. - Ja minulla oli Rakastajatar!


Ja vaikka Vaimo oli itse minulta rakkautensa evännyt ja vaikka olin hänelle aikeeni kertonut, hän oli mustasukkainen. Oi miten mustasukkainen. Mutta minä olin onnellinen. Kaiken suruni keskellä.


Niinkuin arvata saattaa, se onni oli sitä, mistä psykologi Kari Kiianmaa kirjoittaa artikkelissaan Unelmien parisuhde ja uskottomuuden houkutus: kahden omassa erokriisissään elävän kohtaaminen ja toistensa löytäminen. [Ks. linkit: Kataja (Helmiä -osasto)]. Ja niinkuin edelleen arvata saattaa, se ei johtanut mihinkään; Sitä kesti kai vuosikausia, mutta jo varsin pian oli ilmiselvää, että sopua siitä ei synny.

Se suhde oli väärällä pohjalla; se paikkasi vain eron aiheuttamaa yksinjäämisen pelkoa ja hylätyksi tulemisen tunnetta. - Minä olin kyllä valmis sitoutumaan, mutta Rakastajatar ei.

Ja kun siitä sitten lopulta tuli ero, silloin vasta koin alkuperäisenkin eroni täyden kivun...  ¶ 06:45 0 comments

  15 - Jos en saa sinulta rakkautta "Jos en saa sinulta rakkautta, haen sen muualta."

Niin sanoin vaimolleni, kun hän oli - näin jälkiviisasti todeten - jo iskenyt silmänsä toisaalle.


Liittomme oli ollut rakastava ja välittävä. Vuosikausien ajan. Kunnes sitten Vaimon neljänkympin kriisi muutti asiat. En tajunnut ajoissa mistä oli kyse; minähän olin itse jo aikaa sopeutunut oman neljänkympin kriisini jälkeen.


"Jos en saa sinulta rakkautta, haen sen muualta". Ja niin minä hain. Mutta ainakin olin rehellisesti etukäteen kertonut Vaimolle, mitä tunsin ja mitä aioin asialle tehdä.


Voi sitä itseluottamusta. - Nytkin haluan rakkautta, mutta enää en osaa luottaa siihen. Liian moni pettymys ja suoranainen sydämen särkyminen on vienyt uskon.

Tiedän toki että rakkautta saadakseen on itse ensin annettava rakkautta, mutta en enää halua tilanteeseen, jossa rakkaus päättyy kun minä en koko ajan jaksa olla antava osapuoli. Niinkuin eronjälkeisissä suhteissa ehkä oikeastaan on käynyt.


Rakkaus on toki kahden kauppa; ei vain yhden.  ¶ 16:50 2 comments

  14 - Motivaatiopula ja aamutee Eilinen kirjoitus siitä, miten mieluummin tekisin kaikki nämä työt jonkun toisen(kin) hyväksi, masentaa nyt hiukan mieltäni ja hyydyttää motivaationi: Kun ei ole sitä toista, en jaksa koko ajan tehdä ja tehdä ja tehdä. - Tänään on siis laiska päivä. Ja silti tiedän, että lattiat pitää pestä.


Keväällä talon takaa kaadettiin muutama todella iso puu; Ne kuulema varjostivat liikaa naapuritontin rivitaloa. Puut toki olivat olemassa jo silloin kun talo rakennettiin. Ne olivat olemassa myös silloin kun asukkaat taloon muuttivat. - No, rivitaloyhtiö maksoi puiden kaadon ja minä sain rutosti takkapuita.

Vaan tuli siitä muutakin hyvää: Näin valoisimman kesän jo mentyä tonttini on aamuisin aika varjoisa. Ja siten turhan viileä aamuteen nauttimiseen puutarhassa. Mutta nyt kun isot puut ovat poissa, aamuaurinko paistaa taloni siipiosan yli ja auton kääntöpaikalle syntyi ihanan lämmin aamuteepaikka.


Vaikka siivousinto hetkeksi uuvahtikin, niin onhan ainakin aurinkoinen aamutee ihastuttavan mukava asia. Jopa yksin.  ¶ 23:30 0 comments

  13 - Talon työt ja onnellisuus Ikkunanpesu jatkuu.

Näinä päivinä talossa on ihan liikaa ikkunoita. Koko muun vuoden ajan sitten pohdinkin pitäisikö työhuoneen eteläseinään puhkaista ikkuna tai pari koko länsiseinän mittaisen ikkunarivin jatkoksi: Tulisi upea laajakuvamaisema puutarhaan.


Mutta palataanpa ikkunanpesuun: Havaitsin, että monen ikkunan alapuitteesta oli maali irtaantunut. Ja pohjoiseinällä ulkopuitteet olivat aivan karmeassa kunnossa. Useita ikkunoita olisi pikaisesti maalattava uudestaan.

Mutta milloin minä sen teen? Loma loppuu kohtsillään ja lukematon määrä muitakin välttämättömiä töitä on vielä ehdittävä tehdä. Ehkä oleellisin niistä on lattioiden pesu. Loman mittaan olen jo rakentanut paviljongin alle terassin; rakentanut autonkääntöpaikan; imuroinut, pessyt ja vahannut auton - siis oviaukkojen reunoja myöten - pessyt kohta ikkunat; hoitanut puutarhan isommat vuotuistyöt; istuttanut viisi rhododendronia ja kastellut niitä (melko) ahkerasti; rakentanut takkapuupinon ulko-oven pieleen, jottei syksyllä ja talvella tarvitse puita kaukaa kantaa; kivennyt sammakkolammen rantapolun ja -terassin uuden paviljongin alta vapautuneilla liuskekivillä; öljynnyt kaikki puutarhahuonekalut ja terassit ja ties mitä kaikkea muuta.

Vuoden mittaan laitan ruuat, tiskaan astiat - varsinkin nyt kun astainpesukone hajosi - pesen pyykit, siivoan talon ja pihan, hoidan puutarhan, pesen auton, nuohoan lämmityskattilan, hakkaan takkapuut, teen lumityöt. Sanalla sanoen hoidan koko talouden ja kiinteistön. Leipätyön lisäksi.

Tiedän että saman tekee moni muukin. Mutta silti minusta se tuntuu jotenkin niin perin murheelliselta: miksei näitä töitä voisi joku jakaa kanssani? Minusta olisi paljon lämpimämpää tehdä näitä töitä myös jollekulle toiselle eikä vain itselleni. Ja helpottaisihan se toki työtaakkaakin. Ja nyt tarkoitan todellakin työn jakamista. Ei ehkä tasan, mutta siten että kumpikin tekisi ne työt, jotka mieluiten tekee. Ja lopuista sitten sovitaan.

En kaipaa tähän militanttifeministien alistuskommentteja: siitä ei ole kyse. On kyse elämän jakamisesta. Se on yhteenkuulumista, toisen tarpeiden täyttämistä, toiselle tekemistä. Toiselle kuitenkaan alistumatta. Yhteinen vastuuu yhdistää. Se antaa yhdessä aikaansaamisen ja onnistumisen tunteen. Se lähentää ja yhdistää. Se on rakkautta.

Ja kun työt jakamalla sitten säästyy aikaa eikä kummankaan tarvitse raataa koko päivää, voidaan illalla istua sohvaan. Sylikkäin, lukemaan omaa lempilehteä. Tai vain olemaan onnellinen.  ¶ 11:20 3 comments

  12 - Arkipäivän ikävä Pesen tänään ikkunoita. Ikävää hommaa.

Paitsi ettei itse peseminen ole lainkaan ikävää. On mukavaa kun ikkuna puhdistuu ja maisema kirkastuu. Kirkas maisema jotenkin kirkastaa mieltäkin.

Ikävää on kaiken ikkunan edessä olevan tavaran raahaaminen tieltä pois, jotta saa ikkunan auki. Työhuoneessa on siirrettävä telkkari, CD-teline, paperilokerikko ja lukematon määrä purnukoita joissa on kyniä yms. Kun ne raivaa pöydältä, löytyy tietysti suunnattomat määrät pölyä, joka on pyyhittävä pois. Niin yksinkertainen ikkunanpesu poikii melkeinpä suuremman määrän oheistyötä, joka on ihan riittävän vaivalloista.


Mutta ikävä kalvaa mieltä tänään taas muutenkin: Minusta ei ole mukavaa elää yksin. En kai ikinä siihen varsinaisesti totu. Kaipaan ihmistä. Sellaista ihmistä, jonka ei tarvitse olla koko ajan kanssani, mutta joka silti on olemassa. Joka kenties puuhailee jotain omaansa talon toisessa päässä. Joka onkin ehkä kurssilla, tai jopa työmatkalla. Mutta silti hän ja minä pidämme yhtä. Sitä ihmistä, jonka kanssa on ilo juoda iltateetä, tai nousta aamulla ylös. Joka tulee syliini sohvaan lukemaan lempilehteään.


Minun on häntä ikävä.  ¶ 10:15 0 comments

  11 - Hukatut kriisit Kaikilla ihmisillä on kasvukriisejä. Jopa useita; mehän puhumme kolmenkympin, neljänkympin ja viidenkympin kriiseistä.

Ne kriisit ovat todellakin *kasvu*-kriisejä. Niissä pohtii sitä ikuista kysymystä 'tätäkö tämä elämä on?', ja silloin olisi mahdollisuus ja mitä suurin motivaatio tehdä jotakin kehittävää elämälleen. - Mutta ainakin takavuosina se 'jotakin' naisten kohdalla valitettavasti systemaattisesti oli avioero: Karkuunlähtö kasvamisen sijasta.


Jokaisessa suhteessa on välttämättä ylämäkiä ja alamäkiä. Ei vanha vihkikaava syyttä perää lupausta rakastaa sekä myötäisessä että vastaisessa. Mutta kun se vastainen sitten viimein omalle kohdalle tulee ja samaan osuu vielä joku noista kriisivaiheista, tarjolla on niin perin helppo ratkaisu: kun tämä nyt ei tämän miehen kanssa enää mitään herkkua ole, niin enköhän aloita koko homman alusta. - Sen sijaan että etsittäisiin uusi vaihe ja uusi tapa jakaa elämää, lähdetään karkuun. Ei ole valmiutta kohdata asioita ja kasvaa aikuisemmaksi; ratkaisu on pako.


Katajan (ks. linkki) Helmiä-osastossa on psykologi Kari Kiianmaan kirjoitus Unelmien parisuhde ja uskottomuuden houkutus, joka oivallisesti kuvaa miten kriisissä oleva nainen saa vastakaikua omassa kriisissään oelvalta mieheltä ja niin rakastutaan päätäpahkaa: oma tylsä puoliso saa jäädä; uusi kumppani tuo taas kaikki ihanat rakastumisen toiveet. Elämä on taas ihanaa.

Siinä se sitoutuminen sitten on. Siinä menee lupaus rakastamisesta myötä- ja vastamäessä. Siinä on kriisi toki käytetty oman elämän muuttamiseen, mutta ei ole haluttu kasvaa kestämään niitä vastamäkiä. Ei ole haluttu aikuistua.


Niin meni minunkin vaimoni. Olin yllättynyt hänen ratkaisustaan, en olisi ikinä arvannut että juuri hän kuvittelisi elämän niin epärealistisen helpoksi. - Niin sitä saattaa erehtyä lähimmästä ihmisestä.  ¶ 07:00 2 comments

  10 - Naisten tuhoisa vertaisryhmä "Avioero, avioero, aviero".

Siinä kolme suosikkiohjetta kun aikoinaan kuuntelin töissä naisten toisilleen antamia parisuhdeohjeita.

Olin aivan kauhuissani. Voin miltei pahoin.

Samaa ohjetta oma vaimonikin oli samoihin aikoihin omassa työssään kuunnellut. Ja kunnon naisen tavoin tietenkin totteli ohjetta. Kyllähän naisten vertaisryhmä tietää mikä on parasta.



Sehän tiedetään, että laumassa tyhmyys tiivistyy. Ja että ryhmässä on pakko noudattaa sen sääntöjä, jos aikoo ryhmään kuulua.

Siksi toivoisin, että ihmisille opetettaisiin mistä parisuhteessa on kyse, miten parisuhde toimii ja miten parisuhdetta hoidetaan. Muuten käy niin kuin kävi: "Avioero, avioero, avioero". Laumalogiikka on tuhoisaa.


On niin perin vaikea hyväksyä, että niin minun kuin monen muunkin miehen onnesta on suurelta osin päättänyt joukko valistumattomia tietämättömiä naisia työpaikan kahvipöydän ympärillä.  ¶ 21:25 0 comments

  9 - Mieskö ei itke? Kävelin Helsingin rautatieasemalta Pikkuparlamentin ohi kohti työpaikkaani ja kyynelet valuivat kasvoillani. Niitä ei käynyt estäminen; ne vain valuivat valtoimenaan.

Yritin pitää kasvoni levollisina ja ilmeettöminä. Ja siunasin mielessäni sitä, että juuri sinä aamuna satoi. Ehkä kyynelet hyvinkin sekoittuivat kasvoilla noroina juokseviin sadepisaroihin.

Olin viimeinkin tajunnut myös tunnetasolla - shokin ja sitä seuranneen ihmeellisen tunteiden puutteen ilmeisesti lauettua - että vaimoni todella jättää minut.


Miksei mies itkisi, kun tuntuu että elämä sortuu, kun rakkain ihminen lähtee ilman kunnollista hyväksyttävää syytä. Miksei mies itkisi kun sydän pakahtuu?


Tästä on jo useita vuosia. Siksi sitä voi nyt kirjoittaa pois.  ¶ 00:25 0 comments

  8 - Asuntomessujen yllättäjänaiset Erikoista

Kävin asuntomessuilla. Siellä oli onneksi ihan kohtuullisen väljää, joten ei tarvinnut ärtyneenä tungeksia ahtaudessa ja kurkkia ihmisten yli. Mutta sen verran kumminkin paljon ja eri puolilta tulleita ihmisiä siellä oli, että mielenkiinnon kohteita riitti muitakin kuin pelkät talot ja sisustukset.

Erityisesti tarkastelin tietenkin naisia. Eikä nyt pidä luulla että sovinistisesti niitä tirkistelin. Ei, joka siellaista luulee, ei minua tunne: Minä katselin naisia yksinomaan sillä silmällä.

Pudotetaan tarkastelusta ensin pois naiset, jotka eivät millään lailla kiinnostaneet minua pariutumismielessä. Jäljelle jääneistä varsinaisista tarkastelun kohteista tein merkittävän havainnon: yli nelikymppiset naiset säteilivät tympeää itsetyytyväisyyttä ja omaa erinomaisuuttaan. He olivat itse nousseet jalustalle, jolle tavallisen kuolevaisen miehen ei ole syytä kurotella. Ei edes kurkkia.


Mutta alle kolmekymppisissä oli joitakin täydellisiä yllättäjiä: seesteisiä, onnellisen oloisia naisia. Kauniita pelkän olotilansa vuoksi. Rauhallisia, elämäänsä ilmeisen tyytyväisiä naisia.


Sitä minä vaan ihmettelen että mitä nillle keski-ikäisille on tapahtunut? - Totesin aikanaan että enää en haksahda naiseen, joka ei ole jo selvinnyt neljänkympin kriisistään. Vaan nyt huolestuin: neljänkympin kriisi ei näköjään tuokaan ratkaisua. Sehän näyttää vain vahvistavan epärealistista omahyväisyyttä?


Asuntomessujen taloista pidin. Ja erityisesti siitä epäsuomalaisesta yhteisöllisyydestä, mikä paikoin oli onnistuttu luomaan: Parvekkeet aukesivat kaduille ja piazzoille. - Ne alle kolmikymppiset naiset saattavat jopa kyetä luomaan yhteisön. Olisi tietenkin jo aikakin.  ¶ 18:00 0 comments

  7 - Neljänkympin kriisi Tätäkö tämä elämä on? Aamulla töihin, iltapäivällä kotiin, kotitöitä ja viikonloppuna taas kotitöitä. Joskus joku matka tai muu ns. virkistys.

Noitahan minäkin aikanaan kyselin itseltäni hämmästyneenä ja kyllästyneenä. Ja vastasin itselleni, että "Juu, tätä se ihan oikeasti on. Ei elämä ole romanttinen suuri seikkailu. Ei minusta tule kuuluisaa kirjailijaa tai järjestelmätoimen johtajaa. Ja silti voin oppia tästäkin nauttimaan". Ja niin asetuin uuteen vaiheeseen elämässäni.


Parin vuoden kuluttua Vaimo kysyi itseltään samat kysymykset. Ja vastasi itselleen: "Ei, tätä se ei ole. Tähän en tyydy. Minä tarvitsen enemmän". Ja niin hän lähti omille teilleen. Etsimään sitä romanttista seikkailua ja nuoruuden haaveiden täyttymystä.


Naapurusto oli äimän käkenä: Harvinaisen sopuisa ja harmoninen avioliitto, ja hetkessä hävitetty. Yrittämättäkään etsiä yhteistä ratkaisua.


No, eron jälkeen Vaimo sitten: "Minä luulin että se oli ohi kun se ei enää sujunutkaan ihan itsekseen niinkuin aina ennen. En minä tiennyt että suhdetta pitää hoitaa; niinkuin viherkasveja. Nehän kuolevat ilman hoitoa".


Niinpä.  ¶ 13:10 0 comments

  6 - "Minä olen täydellinen" Netti on siitäkin mukava että sen avulla ihan oikeasti saattaa löytää ystävän tai jopa kumppanin. Ja jonkun tutkimuksen mukaan me keski-ikäiset olemme jopa kaikkein onnekkaimpia näissä nettietsinnöissä. Ehkä me sittenkin osaamme jo jonkin verran olla realisteja...

Mutta kummallisen paljon on kuitenkin näitä 'minä olen täydellinen - sinunkin täytyy olla täydellinen kelvataksesi minulle' -ilmoituksia:

"Olen elämänmyönteinen, optimistinen, tyylikäs, onnellinen, energinen, sporttisen näköinen nainen. Olen ulkonäöstäni ja kunnostani huolehtiva, empaattinen katseenkääntäjä. Liikuntaharrastuksiini kuuluu esim. golfin aloittelu ja veneilemäänkin saat minut mukaasi.
...
Haluasin viereeni miehen - sellaisen luotettavan, rehellisen, fiksun, huolehtivan, miehekkään, sosiaalisen ja huumorintajuisen. Voisit olla hyvin koulutettu, nuorekas, kunnostasi huolehtiva, kiinnostavassa työssä ja iältäsi 38-48 vuotias..."

Tietenkin olisi ihanaa löytää ihana mies; mutta toive on täysin epärealistinen. - Elämä ei ole mikään ihana satu. Se satu on kyllä ihan itse rakennettava ihan oikean tavallisen miehen kanssa. Ei se tule satuprinssin myötäjäisinä.

Luin ilmoituksen ja tunsin kauhun väristyksiä: Ei kukaan kestä täydellistä ihmistä. Eikä kukaan myöskään kestä itseään täydelliseksi luulevan ihmisen rinnalla: Mikään ei kumminkaan hänelle kelpaa. - Ei kiitos; ei täydellistä naista minulle. Vaikka ei siitä olisi kyllä pelkoakaan: minähän en kelpaisi hänelle. Onneksi.


Mutta mutta: kuinkahan epärealistinen onkaan oma toiveeni lämpimästä naisesta. Taitaa olla harvinainen laji. Mutta ei tyystin olematon kuitenkaan. Onneksi. - Mutta että minulle. Miksei?  ¶ 04:50 0 comments

  5 - Yhdessä saavuttaminen Hesarissa oli taannoin ihan mielenkiintoinen ja järkevä pieni kirjoitussarja parisuhteesta. Siinä puhuttiin mm. siitä että puolisoilta on nykyään kadonnut yhdessä tekemisen ja yhdessä saavuttamisen kokemus: Kumpikin puoliso kun tekee ja saavuttaa lähinnä työssään. Vapaa-aikaan ja puolisoon kohdistuu siten jotensakin vääränlaisia odotuksia.

Onhan se niin että yhdessä tekeminen on kivaa. Ja eritoten tietenkin yhdessä aikaansaaminen on palkitsevaa ja yhdistävää.


Mitä se yhdessä tekeminen sitten on nykyaikana? Pahoin pelkään että miehet ja naiset tulkitsevat sen liian eri tavoin: varsinkin naiset tuntuvat odottavan että mies osaisi - omin päin - tehdä sen mitä nainen kulloinkin haluaa hänen tekevän.

No ensinnäkin mies ja nainen tuntuvat kokevan asioiden tarpeellisuuden ja eritoten tärkeysjärjestyksen jotensakin eri tavoin. Siten mies ei todellakaan osaa arvata mitä nainen milloinkin haluaisi hänen tekevän. Ja niin nainen jatkuvasti pettyy miehen yhteistyökyvyttömyyden ja -haluttomuuden tähden.

Ja toisekseen - ja mikä tärkeintä - yhdessä tekeminen ei mitenkään tarkoita naisen halun mukaan elämistä. Käytännössä miehet joutuvat siihen usein alistumaan ja niin kodista tulee naisen valtakunta, jossa miehellä on työvelvollisuus. Sekö sitten olisi yhteenkuuluvuutta lisäävää yhdessä aikaansaamista?


Palaan taas molemminpuoliseen arvostukseen ja kummankin haluun antaa toiselle sen mitä toinen tarvitsee. Kunhan jollain konstilla vain saa sen selville...

Vaatimalla ei synny rakkautta. Mutta ei kyllä antamallakaan jos toinen osapuoli ei pelaa samoilla ssäännöillä. Yhdessä aikaansaaminen varmastikin edellyttää yhteisiä sääntöjä ja tavoitteita. Siten myös paljon kompromisseja.  ¶ 00:00 0 comments

  4 - Lapsellinen romantikko New Yorkissa Yksi hölmöistä haaveistani on ollut matka New Yorkiin. Jos vain voisin, niin siten että voisin kävellä kaduilla, käydä kirjakaupoissa, käydä kahviloissa, kävellä Central Parkissa. - Nähdä ihan tavallista arkielämää.

Tämän haaveeni muistin kun näin telkusta Stingin 'Englishman in New Yorkin' mustavalkoisen videon: kadun ihmisiä, arkea, lunta keskuspuiston penkeillä...

En kuitenkaan osaa enkä edes halua matkustaa yksin; haluan matkustaa oman rakkaani kanssa. Koska matkahaave on minusta itsestäni hiukan lapsellinen; hiukan romanttinen, niin oman rakkaankin tulisi olla hiukan lapsellinen, hiukan romanttinen. Silloin nauttisimme molemmat samalla tavalla hölmöstä haavematkastamme.


Ja kuitenkin moitin Häntä (ks. aiemmat jutut) naiiviudesta ja kypsymättömyydestä. - On niin kovin vaikea vetää rajaa milloin joku ominaisuus on vain sellainen, joka täytyy kyetä hyväksymään ja milloin se on sellainen jota ei tarvitse eikä voi hyväksyä. - Minä ihastun naisellisiin lämpimän leikkisiin naisiin. Ja inhoan raivokkaasti heidän kypsymättömyyttään tai oikullisuuttaan. Minä olen selvästi vaikeuksissa!

Ja silti yhä etsin naista, joka ihan rehellisesti nauttisi seikkailusta New Yorkissa. Ihan vain katujen kävelystä. - Sellaisia naisia ei näy olevan vapaana. Kaikki ovat kovin aikuisia ja järkeviä. Ihan hieno juttu, mutta missä on elämän lämpö ja leikki?  ¶ 19:50 0 comments

  3 - Junanpenkissärötköttäjä Yksi minua eniten hämmästyttäneistä jutuista oli aika erikoinen: Matkalla kaupunkijunalla Helsinkiin Hän retkotti penkissä kuin pahinkin murkku; viidettäkymmentä käyvä nainen.


Luulen että ryhditön lannerangan päällä retkottaminen on murkkunuoren käyttämä tapa viestiä kyvyttömyyttään luontevasti asettua vielä aikuisen rooliin. Ellei se sitten ole protesti koko aikuisten maailmaa vastaan. Julkisella retkotuksella on arvattavasti aina viesti. Vaikkei murkku sitä itse tietäisikään.

Mutta mitä haluaa viestiä muuten erittäin hyvin käyttäytyvä aikuinen nainen retkottaessaan ryhdittömänä julkisen liikennevälineen penkissä: kyvyttömyyttään aikuisuuteen vai protestiaan poroporvallisuutta kohtaan? Vai mitä? - Minä olen tätä yrittänyt käsittää.

Kun pyysin häntä istumaan normaalisti, hän kiltisti nousi istumaan normaalisti. Kuin tottelevainen lapsi ikään. - "Kuin lapsi"; jälleen ei-aikuinen mielikuva.


Jälkikäteen hän kohautteli asialle olkiaan ja ihmetteli miksi pidin sitä merkityksellisenä.

Mutta kun asioilla nyt vain on merkityksensä. Ja teoilla viestinsä. - Jotakin hän viesti, mutta minä en osannut sitä viestiä lukea. Tai en ainakaan osannut auttaa häntä eteenpäin...

Kyllä minäkin retkotan; sohvassa, omassa tuolissani, yleensäkin kotona; mutta en junan penkissä. Minusta asioilla on aikansa ja paikkansa. - Mutta taaskaan asiasta ei puhuttu. Ei siis voitu korjata ongelmaa. Eikä poistaa protestin aihetta...  ¶ 06:30 2 comments

  2 - Hammastahnaogelmaa ei enää ole Hyvä liitto perustuu oikeastaan aika paljolti toisen osapuolen tarpeiden tyydyttämiseen; kun kumpikin saa mitä tarvitsee, liitossa on hyvä olla.

Teoria on ihan selkeä ja kerrassaan looginen. Sen tulkinta sen sijaan on useimmiten kaikkea muuta kuin loogista. Itse asiassa käytännössä sorrutaan helposti tappelemaan siitä, kenen tahdon mukaan pitää toimia; kuka on oikeassa. - Klassiset tappeluesimerkit ovat hammastahna ja WC-pöntön kansi.

Saako hammastahnatuubia puristaa keskeltä, vai pitääkö sitä puristaa vain päästä? - Tarkistin tilanteen äsken kauppareissulla käydessäni ja totesin että tämä aviokriisejä aiheuttanut pulma on näköjään ratkaistu: hammastahnaa näytään myytävän nykyään vain muovituubeissa, joille on ihan sama mistä kohtaa niitä puristaa.

Mutta miten se WC-pöntön kansi pitikään asetella? - Jos muistan oikein, naiset vaativat, että istuinrengas pitää olla alhaalla. Kuitenkin mies tekee suuren synnin jos ei nosta sitä ylös vettä heittäessään. Miehen siis tulee ensin nostaa istuinrengas ylös ja sitten laskea se takaisin alas aina tarpeensa tehtyään.

Minä vain kysyn, jotta miksi: Ei WC-istuinrenkaan asento ole naisen oikeutettu tarve. Jos naiselle on niin tärkeää, että istuin on 'oikeassa' asennossa seuraavalle käyttäjälle, niin miksei nainen sitten itse nosta sitä ylös miestä varten?

Jos ehdottomasti pitää löytää pöntönkannelle 'oikea' asento, niin eiköhän se ole se jossa myös peitekansi on alhaalla. Mitäs virkaa sillä peitekannella muuten edes olisikaan? Siis sekä miehet että naiset laskekoot koko kansivärkin kaikkine kerroksineen alas käytön jälkeen.

Istuinrenkaan laskemisen vaatiminen on naisen itsekkyyttä: maailman pitää pyöriä hänen halunsa mukaan. - Toisen ihmisen oikeutettujen tarpeiden tyydyttäminen on kuitenkin ihan muuta kuin itsekkäisiin oikkuihin alistumista. Sehän on omasta halusta tapahtuvaa toisen ihmisen hyväksi toimimista; ei toiselta vaatimista. Vaatiminen kasvattaa vain katkeruutta, vihaa ja alistumista.

Saahan mies tietty sen istuinrenkaan laskeakin, jos haluaa. Mutta mitään vedenpitävää loogista perustetta sille ei ole. Eikä sen vaatiminen siten parisuhdetta ainakaan rakenna. Vaikka jotkut naiset saattavat niin yksinkertaisuudessaan kuvitellakin.  ¶ 17:43 0 comments

  1 - Aivan ihana ja täysin sietämätön Hän oli aivan ihastuttava: naisellinen, lämmin, leikkisä, söpö ja jopa kaunis. Mutta aivan sietämätön: lukuisista pyynnöistäni huolimatta Hän puhui minulle kuin sellainen nelivuotias, joka tietää vauvapuheen tehoavan vanhempiinsa.


Se oli raivostuttavaa, hermoja repivää ja kaiken halun ja kiinnostuksen tappaavaa; Minä en osaa haluta lasta. Minä haluan aikuisen naisen, joka on arjen kumppanini, paras ystäväni ja toki suloinen rakastajattareni. - Ja mikä sen somempaa jos hän sitten on myös ihastuttava, naisellinen, lämmin, leikkisä, söpö ja jopa kaunis.

Olen ennenkin huomannut että se sama piirre, joka naisessa minua eniten kiehtoo, saattaa myös raivostuttaa kaikkein eniten. hänessä söpöys: toisaalta lämmintä ja sympaattista, toisaalta käsittämättömän epäkypsää naiiviutta.

Lopulta en sitä enää kestänyt, ja niin Hän luopui minusta.

Minun on hyvin vaikea päästä tästä yli: hänen lämmin lempeytensä ja iloinen ystävällisyytensä olivat minulle rakkaita ja arvokkaita. - Tiedän, että toinen pitäisi osata hyväksyä sellaisena kun hän on, mutta miten hyväksyä ihminen, joka kommunikoi kuin pikkulapsi eikä suostu edes keskustelemaan aiheesta?  ¶ 15:15 0 comments