Soitin Rakastajatterelle töiden jälkeen. Muistaakseni meidän piti olla menossa jonnekin, tai tarkoitus oli tehdä jotakin. Tai sitten jotakin kokonaan muuta, mitä en enää muista. Siitähän on sentään useita vuosia.

Rakastajattaren tytär vastasi puhelimeen; Jotenkin omituisesti kierrellen, vaikka olimmekin hyviä kavereita: hän kiipeili mielellään päälläni. Hän oli ilmeisesti saanut ohjeita.

Mutta kun varsin kysyin, tytär suostui kertomaan, että Rakastajatar oli lähtenyt elokuviin ystävättärensä kanssa. - Minä olin kyllä varsin hämmästynyt.


Kun myöhemmin kyselin Rakastajatterelta, miksei hän ollut kertonut minulle, että lähteekin ystävättären kanssa elokuviin. Vaikka olimmekin sopineet jostakin, mitä siis en enää muista. Hän otti moisen kyselyn tosissaan nokkiinsa ja syytti minua siitä, että vahdin ja valvon häntä. Vaan sitä syytöstä minä taas en ottanut alkuunkaan vastaan: Olimme sopineet jostakin, mitä en todellakaan enää muista. Ja katsoin jo hyviin tapoihin kuuluvan, että poikaystävälle kerrotaan, jos sopimuksesta aiotaan pyörtää. Itse asiasissa kenelle hyvänsä kerrotaan, jos sopimuksista aiotaan pyörtää.

Mutta tottahan minä tiesin jo mitä oli tekeillä ja mistä oli kyse: hän ei osannut sitoutua, tunsi siitä syyllisyyttä eikä osannut käsitellä syyllisyydentunteitaan: Hän aivan todella tunsi syyllisyyttä siitä, että ei ollut kanssani. Mutta sen sijaan että olisi puhunut asiasta kanssani, hän rakensi siitä itselleen - ja meille - ylitsepääsemättömän ongelman: Hän käänsi oman syyllisyydentunteensa minun halukseni vahtia ja valvoa häntä.

Yritin kertoa hänelle, että hän aivan varmasti ja luonnollisesti minun puolestani saa mennä elokuviin ystävättärensä kanssa, ettei minulla ole yhtään mitään sitä vastaan. Kuinhan ei tee sitä salaa. Sillä silloin taas laukeaa minun perustunneongelmani: tunnen itseni hyljätyksi. Ja mehän elimme siinä vaiheessa hyvinkin läheistä ja intiimiä elämää.

Ei hän sitä voinut tehdä. Hän mieluummin tunsi syyllisyyttä siitä, että ei ollut kanssani, eikä hän lainkaan osannut uskoa, etten minä vaadi häntä joka hetki rinnalleni. Että minulle on tärkeää se että hän on minun rakkaani minun mielessäni. Että hän voi huoleti käydä elokuvissa ystävättärensä kanssa. Että olemassa oleminen on tärkeää; henkinen sitoutuminen, luottaminen, välittäminen. Rakastaminen?

Ja koska hän siis mieluummin tunsi syyllisyyttä, hän saattoi lähteä elokuviin vain minulta salaa. Ja koska hän lähti elokuviin salaa, hän tunsi vieläkin suurempaa syyllisyyttä. Syyllisyys johti siten tekoihin, jotka vain entisestään lisäsivät syyllisyyttä, kunnes se syyllisyys oli liian suurta kannettavaksi. Silloin yksinkertaisin keino sen sietämättömästä taakasta pääsemiseen oli esittää minut vaativaksi ja vahtivaksi mustasukkaiseksi ja tukahduttavaksi ihmiseksi.

Kuka muka haluaisi olla vaativan, vahtivan, mustasukkaisen ja tukahduttavan ihmisen kanssa? Ei taatusti kukaan; En minä ainakaan! Siinä oli aivan samantekevää mitä minä sanoin tai mitä minä tein: Johan se että salaa karkaaminen loukkasi minua, riitti todistukseksi siitä että olin vahtiva ja tukahduttava ja halusin estää hänen tekemisiään.


Minun ymmärtääkseni Rakastajatar rakensi omasta syyllisyydestään jatkuvasti pahenevan ja yhä kiristävämmin kuristavan tukahdutusotteen. Jota hän tietenkään ei kestänyt. Enkä kyllä minäkään.

On toki muistettava, että hän oli vastikään eronnut miehestään. Hän ei ollut lainkaan valmis sitoutumaan. Hän kaipasi 'vapautta'. Villiä vapautta. Ehdottomasti ilman siteitä.


Minä sensijaan kaipasin - ja edelleen kaipaan - lämmintä leikkisää ilmavaa sitoutumista. Sellainen kun nyt vain kertakaikkiaan on ihastuttavaa.

Noinkohan ihmiset eivät sitä tajua?