19 - Ulvova talo Kun minulle lopulta valkeni, että Rakastajatarkin haluaa minusta eroon ("Eikö me voida olla vain ystäviä?"), kipu pääsi valloilleen. Kaikki se kipu, minkä suhde Rakastajattareen oli onnistunut pitämään piilossa, pursui esiin, eikä mikään sitä enää pidätellyt.

Se kipu oli todellista kipua: se oli jatkuva raskas kipu mahassa; fyysinen kipu. Ja tietenkin se oli myös jatkuva koskaan väistymätön kipu sielussa.

Elämä oli kauheaa; elin vain päivästä päivään tuntematta mitään muuta kuin sen kivun. Se turrutti minut jonkinlaiseen robottitilaan, jonka ainoa ajatus oli se kipu itse. Jokaisena valveillaolon hetkenä vain kipu. - Jonkin aikaa se peitti jopa yksinäisyyden ja elämän tarkoituksettomuuden. Ne nousivat kivun seuralaisiksi vasta myöhemmin.

Se kipu oli suurempi kuin minä; se ei mitenkään mahtunut minuun: sitä piti voida jotenkin purkaa. Niin minä istuin taloni lattialla ja ulvoin. Ulvoin suureen ääneen ja perin pitkään. Kuin susi ikään, tai kuin kadotettu sielu. Ja sellaiseksi minä itseni tunsinkin.


Mutta siinä ulvoessani, ikäänkuin minun ulkopuoleltani, nousi tietoisuuteen ihmettelevä ajatus: "On se vain Luojan lykky, että minulla ei näköjään ole taipumusta itsemurha-ajatuksiin".

Vaikka elämä oli pelkkää liian suurta kipua, ilman sisältöä tai tavoitetta, halusin silti elää.  ¶ 06:00